Eksyin blogiini pitkän ajan jälkeen. Yllätti ihan, etten ole kirjoitellut tänä vuonna ollenkaan? No, elämäni on ollut aika kiireistä. Tällä hetkellä olen eri kaupungissa tekemässä harjoitteluitani. Elämä hymyilee ja olen rakastunut yhteen ihmiseen niin kovasti, että itkettää. Luonnollisesti kirjoittelutahti on hiipunut, kun mitään uutta ei tällä saralla oikein ole tapahtunut. Tällä viikolla olen syönyt kynttilänvalossa mansikoita kumppanini kanssa ja itkenyt onnesta pariinkin otteeseen. Ensimmäistä kertaa olen sängyssä jonkun kanssa, jonka silmiin voi tuijottaa koko aktin, ilman, että se tuntuu ahdistavalta, typerältä, teennäiseltä, liialta jne. Yleensä aina jossain välissä on tullut raja vastaan. Tietenkin olen myös pelännyt tulevaa, sen verran epäonnistuneita suhteita takana, että takaraivossa on ajatus, että loppupeleissä toinen ei haluakaan olla kanssani.
Jos huoraamisaikojani miettii, tuntuvat ne yhtä kaukaisilta kuin 10
vuotta sitten tapahtuneet asiat. Kirjauduin myös huorasähköpostiini ilmeisesti yli puolen vuoden jälkeen ja joku vanhoista asiakkaista oli kysellyt tapaamista.Vaikka luin viestit (viimeisin minun osaltani 2012), en saanut millään päähäni kuka hän oli. Olemme tavanneet asunnossani ja panneet, mutta en muista kertoja tai kasvoja. Sähköpostinimi ei sano mitään. Onpa outoa. No, ei tämä kyllä harmitakaan.
Joidenkin mielestä on väärin
seurustella, jos ei kerro menneisyydestään kumppanille. Milloin rikos
vanhentuu, vanhentuuko ikinä? Pitääkö 40-vuotiaana kertoa uudelle
kumppanilleen, että hei, noin 20 vuotta sitten myin seksiä alle vuoden
ajan? Mitä merkitystä sillä todellakaan silloin on. Suhteessa en
muutenkaan ole ikinä eritellyt kenellekään, kenen kanssa olen ollut
sängyssä. Lukuja on muutama kysynyt, mutta en niihin asiakkaita ole
liittänyt. Mielestäni se ei paljoa asiaa muuta, onko seksistä maksanut
vai ei. Ainoastaan ihmisen luonteesta saa uutta kuvaa ja voi tietenkin
yllättyä uskaliaisuudesta ja asenteesta. Monet ihmiset pitävät minua
kyllä spontaanina heittäytyjänä eri asioihin, eli voisi olla helpompaa
uskoa minusta tuo puoli kuin täydellisestä lukuhiirestä, joka ei käy
missään.
Olen kyllä ajatellut, että viimeistään sitten vanhainkodissa järkytän muita mummeleita ja paljastan tämän pelottavan menneisyyteni. Mitä väliä sillä silloin enää on, kun puoli vuosisataa kulunut. Ehkä omalle mahdolliselle perheelleni en sitä uskaltaisi ehkä kertoa, ainakaan eläessäni. He voisivat lukea jostain vanhoista päiväkirjoistani totuuden. Nytkin tulee jo sellaisia aikoja, että mitä sen on väliä vaikka kertoisinkin. On kulunut alle 3 vuotta lopettamisesta ja tapahtumat tuntuvat ikiaikaisilta. Miten sitten 10 vuoden päästä? 20 vuoden? Pitää olla tietty väliaika, jotta tuntuu turvalliselta kertoa. Ihan niin kuin äidille siitä, että hei ryyppäsin teininä ja varastin sinun tupakkeja. En kyllä vielä uskaltaisi kertoa, ei ole 10 vuotta tullut täyteen. En ole ajatellut viedä salaisuuttani hautaan asti.
Hyvää kesän alkua!
