Olinko se todella minä?

Kesä. Ystävät poissa kaupungista, hiljaista, ei tekemistä, ei oikeita töitä. Minä päätin huorata ja ottaa elantoni.

Olen nainut aika montaa miestä, johon en ilmaiseksi koskisi. Nyt olen vähentänyt ihan järkyttävästi huoraamista. Tämä tahti on varmaan 1 asiakas/3vkoa. Monet entiset asiakkaat lähettelevät viestejä, josko olisin vielä tavattavissa ja olisiko aikaa... Joillekin olen sanonut, että pidän taukoa määrittelemättömän ajan. Yksinkertaisesti en voi enää kuvitella itseäni ottamassa edes kahta asiakasta per päivä, minua ei-hirveän-miellyttäviä miehiä siis. Mieli vaihtelee koko ajan, ja aina silloin tällöin lupaudun ottamaan jonkun vastaan. Sitten taas ei tee mieli. No jaa, pitäisikö sitä edes.

Syksy. Nyt kun katsoo kulunutta kesää, en voi edes uskoa, että se olin minä joissain tapauksissa kun huorasin. Ihan kuin se olisi ollut eri ihminen. Silloin oli niin tylsää ja ei mitään tekemistä, niin mikäpä siinä, voinhan minä lähteä hotelliin panemaan jotain äijää. Miten ihmeessä uskalsin ja viitsin tehdä sen? Jotenkin minusta tuntuu, että en taida enää koskaan huorata samalla tahdilla. Ensi kesälle minulla on ihan eri suunnitelmat, joten aivan samanlaista kesää ei ole tulossa kuin edellinen. Liitän huoraamisen vahvasti kesään. Aika mennyt hirveän nopeaa, nyt jo kylmää ja jalkakäytävällä saa liukastella märkiin lehtiin.

Yksi keikka on pyörinyt jostain syystä mielessäni paljon. Se oli ensimmäinen hotellikeikkani eräänä perjantai-iltana. Oli ihanan lämmintä. Laittauduin taas aikani kuluksi aika kauan, ja näytin mielestäni kivalta. Matkalla hotellille sain vielä viime hetken viestin: "Tavataan paikassa x, älä laita mitään stay-uppeja päälle" ja +jotain muuta löpinää. No hyvä, ei minulla sellaisia ollut edes päällä. Viestistä sai sellaisen kuvan, että kyseessä olisi joku vaativakin yksilö, naisten naurattaja. Saavuin sovittuun paikkaan, menin heti istumaan ikkunan ääreen, etten näyttäisi siltä, että etsisin jotain. Erittäin nopealla vilkaisulla tarkistin, ettei muissa pöydissä näytä olevan sen näköistä henkilöä, mitä pitäisi. En halunnut näyttää siltä, että odotan ketään erityisesti. Olin siis ensimmäisenä paikalla. Paikka oli ruokapaikka, ja rukoilin mielessäni, ettei minulta tulla kysymään mitä haluaisin tilata. Näin jälkikäteen voisi taas todeta, että ei hyvä valinta tapaamispaikaksi. No, opinpahan taas.

Onneksi ei tarvinnut odottaa kuin minuutin, kun asiakas tuli. Hän oli kuvaillut itsensä hyvin, joten epäilystä ei ollut. Katsahdin ympärilleni, ja huomasin, että lähipöydässä istuva mies katsahti meitä hieman pidempään, kun poistuimme yhdessä paikalta hotellin puolelle. Näky varmaan näytti kyllä ihan siltä, että siinä menee huora ja asiakas. Mitä muutakaan se voisi olla, nuori laitettu nainen istuu pöydässä, nousee kun vastaan tulee n.35 lippispäinen ihan eri koulutustasoa oleva äijä, epävarmana, kuin ei olisi ikinä puhunut naiselle. Sitten sanotaan hei, ja lähdetään heti pois. Silloin hieman hävetti.

Keikka oli tavallaan aika yksinkertainen. Mies oli ostanut kumeja, käynyt suihkussa ja oli ujo. En ole koskaan enemmin pannut niin lahnana olevaa miestä! Ei paljoa puhua pukahtanut, ei kommentoinut mitenkään mitä haluaisi. Tällaisissa tilanteissa, joissa pitää ottaa itse ohjat, tuntuu juuri eniten huoramaiselta. Toinen on jäykkä patsas, ei koske sinuun mitenkään, ei puhu eikä tee aloitetta. Siinä sitten taio keppi pystyyn ja ole viettelevä, ettet vaikuta ihan uunolta. Minun mielestä keikka meni ihan hyvin tuohon nähden. Olisi voinut mennä niin paljon huonomminkin. Mies ei ollut edes mitenkään viehättävä. Ajattelin mielessäni, että laukea jo, laukea jo... Kahteen kertaan ehdimme sitten panna. Löysin itse tien ulos hotellista. Ei onneksi tarvinnut mennä respan eikä aulan ohi, vaan löysin tien parkkipaikalle.

Olipa keikka. Taas ajattelin, että mitä oikein teen. Tuollaisia keikkoja en aio enää tehdä.

Se, joka sai oikean nimeni selville, laittoi postia. "Hei -oikea nimeni-" oli aloitus. Olipas taas kivaa, en antanut missään välissä lupaa käyttää oikeaa nimeäni. Posti lähti kertoen, etten halua enää nähdä, hyvän tekosyyn varjolla. Miksi minulla sitten on tekonimi, jos sitä en käyttäisi? Hyi. Tuntui, että tyyppi otti sen ihan loukkauksena, kun olin kai ensimmäisellä kerralla sanonut "joo" kun hän kysyi olenko oikeasti sen niminen, mikä sähköpostiosoitteessa on. No anteeksi hirveästi! Nyt vituttaa taas.